Tärkeintä on lähtö
Olen asunut metsän tuntumassa suurimman osan elämääni. Lapsena vastapäinen metsä tarjosi turvallisen paikan ensin koti-leikkeihin yhdessä ystävien ja mielikuvitushahmojen kanssa, sitten rönttöön sekä rosvoon ja poliisiin. Kotiin tultua metsää löytyi varmasti niin korvista, suusta kuin käsistäkin. Teininä ulkoilutin metsässä koiraa joka päivä. Aikuisiällä minulla oli onni päästä tekemään vuosikymmenen ajan eräohjelmaa, joka kuljetti minua erilaisiin metsiin idästä länteen ja etelästä pohjoiseen. Sinä aikana tutuksi tulivat niin aarnimetsät, soistuneet rämeiköt kuin laajoilla kallioilla tuulta vastaan yksinään sinnittelevät kippuramännytkin.
Parisuhde metsätalousinsinööriin toi mukaan ajatteluun käytännön näkökulman, kun yhtäkkiä metsää nähdessään oppi arvioimaan sen ikää, tilavuutta ja käyttötarkoitusta ihan uudella tavalla.
Viime vuosina sienihulluuden löydettyä meillekin metsä on tarjonnut loputtoman aarreaitan, joka on saanut miettimään myös asumista ihan uudesta vinkkelistä. Jos arvostaa kulttuuri- ja muita lähipalveluja, kannattaa asumista suunnitella ja suunnata sinne, missä niitä on tarjolla. Jos taas suunnittelee muuttoa pöpelikköön, kannattaa oikeasti arvostaa sitä, mitä pöpeliköstä saa. Itse olen valinnut enemmän jälkimmäisen ja todennut joka vuosi olevani juuri arvostamieni lähipalvelujen keskellä: kanttarellit ja mustikat löytyvät omasta pihasta, puolukat 50 metrin päästä ja vadelmatkin kävelyetäisyydeltä. Myös harrastuspisteet ovat käden ulottuvilla, kun metsä on vieressä, lenkkireitti alkaa portilta ja pallopelikenttä, kanootti-, vene- ja retkiluistelumahdollisuudet heti tien toiselta puolelta. Näistä syistä koen saavani täyttä vastinetta kiinteistö- ja kuntaveroilleni, ja sen saman tunteen soisin jokaiselle.
Suosikkimetsäni on ehkä aluskasvillisuudeltaan karu sammaleen valtaama havumetsä, jossa puiden rungot tuoksuvat kesähelteessä vahvan pihkaiselta. Siellä näkee pitkälle, väri on syvän vihreä, maasto helppoa taivaltaa ja ajatuksen helppo lentää toisiin ulottuvuuksiin. Silti elämä on opettanut arvostusta kaikenlaisia metsiä kohtaan. Kun sain aikanaan olla mukana vuorokauden mittaisessa lähes 100 kilometrin vaelluksessa, sain samalla aivan uuden vivahteen ojanvieruksiin, jotka tarjosivat tervetulleita taukopaikkoja rakkoisille jaloille; nokkoisiin risukoihin, jotka oikaisivat matkaa; ja sähkölinjojen alla kulkeviin hakkuuaukkoihin, jotka auttoivat hahmottamaan etäisyyttä. Syvemmän hienouden ja nöyryyden ymmärsin vasta rämmittyämme erilaisissa metsissä läpi yön.
Rakkaan, pitkäikäisen nelijalkaisen perheenjäsenemme, Maxin, kuoltua muutama vuosi sitten metsäsuhteeni muuttui jälleen. Kurja tunnustaa, mutta metsälenkkiä aamutuimaan, rankkasateella tai yön pimeydessä on paljon hankalampi selittää itselleen ja omalle mielelleen ilman koiraa. Hyviä tekosyitä metsään menolle olen silti keksinyt: joskus pitää käydä tarkkailemassa saaren vastapuolen jäätilannetta, välillä taas mustikankukinnan onnistumista ja kesällä onneksi lähes joka päivä omassa pihassa kasvavien kanttarellien edistymistä. Helsingissä sanon taas itselleni joka aamu Töölönlahden kohdalla töihin pyöräillessä, että hidasta ja hengitä, sillä tässä on päivän isoin ja paras luontokokemus. Ihan metsäksi maisemaa ei voi kutsua, vaikka puut olennainen osa sitä ovatkin.
Se uppoaa myös itseeni täydestä, sillä aika on opettanut myös armollisuutta. Sillä ei ole niin väliä, millaiseen metsään suuntaa tai minkä syyn takia sinne päätyy. Tärkeintä on se, että muistaa lähteä.
Heli Järvinen (Vihr.)
kansanedustaja
Kerimäki
Metsäsuhteestaan haastan kirjoittamaan kollegani, kansanedustaja Pekka Haaviston (Vihr.)
Takaisin