Palasia Suomen historiasta omassa metsäsuhteessa
Pieni rintamamiestila jo tyhjentyneessä syrjäkylässä Suomen sydänmailla. Lapsuudenkotini. Siellä ovat syvälle metsään tunkeutuvat juureni.
Elämäni eräs vaikuttajanainen on jo edesmennyt pohjalainen isoäitini, tuon pientilan emäntä ja itseoppinut korpitaiteilija. Hän jäi äidistään orvoksi 11-vuotiaana, minkä jälkeen perhe hajosi eri suuntiin. Täysi-ikäistyttyään isoäiti lähti piikomaan vieraaseen maakuntaan, lopullisesti. Siellä hän sota-aikana avioitui isoisäni kanssa. Sodan jälkeen he raivasivat kovalla työllä keskelle korpea rintamamiestilan, sen lapsuudenkotini. Siellä he elivät pientilallisten työntäyteistä ja omavaraista, niukkaa elämää. Elintärkeä osa elantoa ja elämäntapaa oli metsätyö, joka siirtyi isältä pojalle, minun isälleni. Elämä ei ollut helppoa, isovanhempien liitosta tuli onneton. Isoäidin pelastukseksi koitui ympäröivä metsä, jota lakeuksilla kasvanut oppi rakastamaan. Metsä oli kirkko, apteekki, terveyskeskus ja terapeutti, kuten isoäiti itse kuvaili. Metsä oli hänen taiteensa inspiraation ja materiaalien pohjaton lähde.
Niin, minulla on aarre. Metsäsuhde. Siinä on koko annos metsän keskellä vietettyä lapsuutta, nuotio- ja marjastusretkiä perheen kanssa, majanrakennus- ja muita leikkejä metsässä sekä metsänistutustalkoita. Siinä on läsnä isäni, metsämies, joka tuoksuu moottorisahan bensalta ja kaadetulta puulta ja jolla on maastonvihreät vaatteet sekä jäntevät, työn kuluttamat kulmikkaat kädet. Isä, joka kulkee metsässä pitkin, joustavin askelin ja sytyttää tottunein ottein nuotion kaatosateessa ja myrskytuulessa. Isän ja suvun historian kautta metsäsuhteeseeni on rakentunut myös ymmärrys metsän taloudellisesta merkityksestä ja metsänomistajan pitkäjänteisestä vastuusta metsien hoidossa ja käytössä.
Samaan aikaan astelen metsäsuhteessani isoäitini henkisiä polkuja. Koluan hänen sieniapajiaan, katson metsää hänen taiteensa kautta. Hänen kirkkonsa on minunkin kirkkoni. Arvostan monenlaisia metsiä, mutta minulle tosimetsä on satavuotias luonnontilainen kuusikko paksuine sammalmattoineen. Sellaisten metsien kaatamista kotiseudullani suren, vaikka tiedänkin uutta metsää kasvavan tilalle. Se ei kuitenkaan elinaikanani ole enää sama. Metsä on meille rakas paikka ja tärkeä luonnonvara samaan aikaan, mutta sillä on suuri merkitys muillekin kuin ihmisille. Metsällä on itseisarvonsa. Metsä on ihmistä suurempi.
Metsäsuhdettani on merkittävästi muokannut jo 14 vuoden ajan paras mahdollinen näköalapaikka metsän moninaisiin merkityksiin suomalaisille menneestä tulevaan, Suomen Metsämuseo Lusto. Työ Lustossa on auttanut hahmottamaan metsän linkittymistä Suomen historiaan, yhteiskunnan kehitykseen ja kulttuuriin, mutta myös paikantamaan suvun ja oman tarinan osaksi historian suurta kertomusta. Työn kautta ovat avautuneet myös monet, ristikkäiset ja vastakkaisetkin sekä itselle vieraat suhtautumistavat metsään.
Oma metsäsuhde elää, muuttuu ja kehittyy vuorovaikutuksessa muiden ihmisten ja metsäluonnon kanssa. Muutos tuskin tulee pysähtymään. Näinä aikoina ympäristöhuolelta ei voi välttyä kukaan. Uskon ja toivon, että metsäsuhteiden tutkiminen ja ymmärtäminen voivat osaltaan edesauttaa elämäntapamme muuttamista kestävämmäksi. Suurella mielenkiinnolla seuraan ajankohtaista metsäkeskustelua ja uusia metsään liittyviä ilmiöitä. Innolla odotan metsäsuhdekeskusteluita, joita pääsen tulevina vuosina käymään Metsämiesten Säätiön rahoittamassa Metsäsuhteet yhteiskunnallisessa muutoksessa -tutkimushankkeessa niin tutkijakollegoiden kuin tutkimuskohteideni, metsänomistajien, kanssa.
Kerro nyt sinä vuorostasi, miten metsä on osa sinun elämäntarinaasi sekä millaisia ajatuksia, kokemuksia, tunteita, toiveita ja ehkä pelkojakin metsä sinussa herättää. Kirjoita ajatuksistasi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Luston ja tutkimushankkeemme Suhteeni metsään -kirjoituskeruussa: www.finlit.fi/metsa
Reetta Karhunkorva, jatko-opiskelija Itä-Suomen yliopiston Sosiaalisten ja kulttuuristen muutosten tohtoriohjelmassa, tutkija Metsäsuhteet yhteiskunnallisessa muutoksessa -tutkimushankkeessa 2019-2022.
Takaisin