Metsässä asuu rauha
Käyn nykyisin päivittäin metsässä. Vien kolme koiraani kävelylle lähimetsään aina aamuisin ja iltaisin. Koirien kanssa tiedän metsän elämästä enemmän. Ne haistavat lähistöllä liikkuvat eläimet ja välittävät tietoa myös minulle. En ota metsäkävelyille puhelinta mukaan. Metsäkävelyt ovat omaa aikaa. Aikaa ajatella ja hengittää. Ja olla tavoittamattomissa. Se tuo sellaisen illuusion vapaudesta. Joskus minulla on kävelyretkillä kamera mukana. Otan kuvia koirista, lähimetsästä ja kotijärvestä. Olen vilkas ja puhelias. Metsä on minulle paikka, jossa rauhoitun.
Olen kasvanut maalla, mutta asuin välillä yli 10 vuotta kaupungissa. Silloin kaipasin metsää. Metsän värejä, tuoksuja ja rauhaa. Muutin Helsingin Kalliosta keskelle Kolin kansallispuistoa ja elämä muuttui enemmän oman oloiseksi. Tarvitsen tilaa ympärilleni, enemmän kuin mitä kaupungissa on tarjolla.
Metsä on minulle turvallinen paikka. En pelkää metsässä mitään. En ole koskaan eksynyt metsässä. Miten voisi eksyä, jos tuntee olevansa paikassa, jonne kuuluu? Kerran upposin lumikenkien kanssa niin syvälle hankeen, että luulin, että en pääse hangesta ylös. Sekin tapahtui Kolin vaaroilla niin, että koti näkyi.
Villieläinten kohtaaminen on parasta metsäretkillä. Joskus olemme hirven kanssa katselleet toisiamme pitkään ja hyväksyvästi. Kerran näin vastasyntyneen hirven vasan, se oli maailman suloisin näky. Olen kohdannut Suomen luonnossa kaikki muut suurpedot paitsi suden. Susi on villi ja vapaa. Arvostan sellaisia tyyppejä. On surullista, että ainoa näkemäni elossa ollut susi oli saksalaisessa kansallispuistossa, steriloitu, häkissä ja lihava.
Lomilla ja viikonloppuisin teen metsäretkiä myös kauemmas. Käyn vaelluksilla kansallispuistoissa. Yleensä ystävien kanssa. Mutta teen retkiä myös yksin. Joskus, kun menen oikein hienoon vanhaan metsään, olo on kuin kirkkoon astuisi. Vanha metsä on samalla tavalla arvokas ja kaunis. Ihannemetsäni on ikimetsä. Sellaisia on Suomessa vähän. Pyhä-Häkin ja Seitsemisen kansallispuistossa on hienoa seisoa 400-vuotta vanhojen honkien vieressä ja tajuta, että joskus se onkin puu, joka voittaa ja elää vanhemmaksi.
Maailma on epäoikeudenmukainen paikka. Aina metsäkävelyn jälkeen olen toiveikkaampi ja valoisampi. Luotan siihen, että pää kestää.
Syksyllä kerään sieniä ja puolukoita. Valmistaudun talveen juomalla termospullosta lämmintä teetä ja katsomalla syksyisen metsän väriloistoa.
Tiina Hakkarainen
MMM, tiedottaja
Metsähallitus
Haastan ystäväni Laura Rantasen kirjoittamaan metsäsuhteestaan. Käymme Lauran kanssa aina ajoittain yhdessäkin metsässä. Ja meillä on aina hulvattoman hauskaa.
Takaisin